Lennolla Christchurch-Sydney-Adelaide 11.2.
Vietettiin kaksi yötä Christchurchissa, joka osoittautui ihan mukavaksi, vaikkakin ainakin päällisin puolin melko uneliaaksi kaupungiksi (tai ehkä uneliaita olemme me itse, aina aikaisin nukkumassa). Kaupunki on tosiaan hyvin englantilaishenkinen; keskustan läpi virtaavan joen nimi on Avon, ja pääaukiolla sijaitseva anglikaaninen katedraali, entisen yliopiston rakennukset ja poikien sisäoppilaitos olisivat voineet kuin mistä tahansa englantilaiskaupungista.
Keskiviikkona kierreltiin keskustan kortteleita hypäten välillä vanhojen entisöityjen raitiovaunujen kyytiin. Käytiin myös Arts Centerissä, katedraalissa ja luonnontieteellisessä puutarhassa, jossa ihmeteltiin isoja puita ja Avon-jokea pitkin lipuvia gondoleita (aisakkaina lähinnä japanilaisturisteja).
Viime syyskuun ja Tapaninpäivän maanjäristyksen jäljet näkyivät kaupungissa edelleen. Joka puolella oli taloja rakennustelineiden peitossa, pahimmin vaurioituneita rakennuksia oltiin purkamassa. Jälkijäristysten vaara on edelleen suuri, mutta onneksi järistystä ei osunut kohdalle vierailumme aikana.
Christchurchissa puhalsivat keskiviikkona vilpoisat etelätuulet, lämpötila oli aamulla noin +12 astetta ja vettä vihmoi taivaalta. Tuli niin kotoinen olo, ihan kuin Suomen kesä parhaimmillaan! Ensimmäisen kerran sitten San Franciscon jouduin turvautumaan kunnon kenkiin, fleeceen ja farkkuihin (mahtuivat vielä). Onneksi säätilat vaihtelevat täällä nopeasti, ja iltapäivällä oli taas jo lämmintä.
Ei muuten ollut Christchurchissa säkkipillifestivaalia, harjoittelivat ilmeisesti muuten vaan. Tänään perjantaina olisi ollut Kiri Te Kanawan konsertti, mikä ikävä kyllä missattiin. Tuskin oltaisiin edes saatu lippuja näin lyhyellä varoitusajalla. Tähän reissuun on muuten mahtunut useampikin vastaava tilanne; Marlboroughin alueella Blenheimissa olisi ollut tarjolla Joe Cockerin keikka päivä sen jälkeen kun jouduttiin lähtemään ja Nelsonissa viime viikolla legendaarinen 60-luvun The Hollies, joka jäi tietysti myös kokematta. Ai niin, sitten vielä Stingin konsertti Christchurchissa torstaina, mutta sillä nyt ei ollut niinkään väliä.
Alun perin oltiin aiottu viipyä Christchurchissa kaikkiaan kolme yötä ennen siirtymistä Australiaan. Muutettiin kuitenkin suunnitelmia sen verran, että vuokrattiin auto torstai-aamuna ja hurautettiin noin 180 kilometriä itärannikkoa pohjoiseen Kaikouraan. Meri oli tyyni, aurinko paistoi ja oli ihan pakko päästä katsomaan valaita lähietäisyydeltä.
Kaikoura on otollista aluetta valaiden ja muiden merenelävien bongaukseen, koska heti rannikon edustalla on merenpohjassa 1,6 km syvä kanjoni, josta löytyy paljon ravintoa. Paikalla oleskelee pysyvästi useita kaskelotteja ja myös sinivalaat vierailevat alueella. Sen verran takuuvarmaa puuhaa valasbongaus Kaikourassa on, että retkien järjestäjä lupaa palauttaa retkimaksusta 80 prosenttia ellei valaita näy.
Meitä onnisti heti; oltiin ajettu veneellä parikymmentä minuuttia ulapalle, kun meitä kehotettiin siirtymään kannelle ja kaivamaan kamerat esiin. Veneen läheisyydessä oli iso kaskelotti, joka oli tullut pintaan hengittämään sukellusten välissä. Valaat pystyvät kuulemma sukeltamaan kerralla yli kaksikin tuntia, joskin vajaan tunnin sukellukset ovat yleisempiä. Lepo- ja hengitystauko pinnalla kestää yleensä kymmenisen minuuttia.
Vene lipui hiljalleen lähemmäksi kaskelottia ja lähimmillään päästiin siitä noin kahdenkymmenen metrin päähän. Pinnalla valaasta ei tietenkään näy kovinkaan paljon, jonkin verran selkää ja silloin tällöin hengityksestä syntynyt vesihöyrysuihku. Vaikuttavin hetki on se, kun valas sukeltaa taas pohjaan ja nostaa pyrstönsä korkealle ilmaan. Kaikki tuo tapahtuu aika nopeasti, mutta sain kuin sainkin napattua tilanteesta jonkinlaisen kuvan.
Hupi ei suinkaan loppunut tähän - seuraavaksi nähtiin albatrosseja ja pyyhällettiin keskelle valtavaa delfiiniparvea (dusky dolphins). Delfiinejä oli valehtelematta pitkälle toista sataa, niitä hyppeli joka puolella alusta. Vaikutti siltä kuin ne olisivat olleet kiinnostuneita meistä; välillä ne syöksyivät valtavaa vauhtia tiiviinä rivistöinä venettä kohti ja sukelsivat sen alitse. Kun lähdimme taas liikkeelle delfiinit seurasivat meitä pitkän matkaa. Retken lopuksi nähtiin vielä erittäin harvinaisia, vain Uuden Seelannin eteläsaaren vesillä eläviä pienikokoisia Hector-delfiinejä. Tämä retki oli kyllä ehdottomasti hintansa väärtti!
Jäätiin viimeiseksi yöksi Kaikouraan ja illalla käväistiin vielä niemen kärjessä katsomassa siellä asustavia hylkeitä. Illan saldo oli kaksi hyljettä, ja olisi epäilemättä ollut korkeampi ellei paikalle olisi törmeltänyt samaan aikaan kiinalaisperhe, joka käsiään läiskien ja kaikin mahdollisin tavoin mekkaloiden saivat hylkeet kaikkoamaan loitommalle.
Tänään paluumatkalla poikettiin Waiparan viinialueella sijaitsevalla Mudhousen viinitilalla, jonka tuotteita Paken ystävät tuovat Suomeen. Ei ehditty kovinkaan paljon kierrellä tilalla, mutta Pake sai sentään vaihdettua muutaman sanan viinimestari Simonin kanssa. Ja mikä tärkeintä, saatiin mukaamme pullollinen Waipara Hills Pinot Noiria (2008), tilan kalleinta viiniä.
Viinitilalta suunnattiiin suoraan Christchurchin lentokentälle ja nyt tehdään matkaa kohti Adelaidea, jossa saadaan levähtää kokonainen viikko ystävien luona.
Coromandel Valley, Adelaide Hills 12.2.
Perillä ollaan ja kaikki on täällä hyvin. Aikaero Suomeen on + 8,5 tuntia, eli kun Suomessa on keskipäivä, kello on täällä 20.30. Tänä aamuna kun herättiin, nähtiin ikkunan edessä olevassa puussa koalaäiti poikasineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.