Paluu arkeen

Lentokoneessa välillä Hongkong - Helsinki 1.3.

Nyt alkaa sitten olla matka lopuillaan. Helsinkiin on vielä pari tuntia joten ehdin tässä vielä aikani kuluksi kirjoittaa jotain Hongkongin-kokemuksista.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että HK oli kaupunkina aivan omaa luokkaansa, suorastaan mykistävä kokemus - sekä hyvässä että pahassa. Koska alue on pieni ja asukkaita 7 miljoonaa, on kaikki liikenevä pinta-ala otettu rakennuskäyttöön. Keskustan jättipilvenpiirtäjien lisäksi myös asuintalot olivat monikymmenkerroksisia tornitaloja. Niitä oli jopa aivan lentokentän kiitoradan vieressä - ihmettelen vaan, miten siinä metelissä kukaan voi nukkua.

HK oli jännittävä sekoitus uutta ja vanhaa, itää ja länttä. Yhtäällä olivat bisneskeskustan jättiläismäiset, lasiset pilvenpiirtäjät, joiden välissä mutkittelivat moottoritiet, raitiolinjat ja jalankulkureitit kaikki omissa kerroksissaan. Tunnelma oli aivan kuin jossain tieteisleffassa. Ihan naapurista löytyivät elämää kuhisevat Sohon, Sheung Wanin ja Lan Kwai Fongin korttelit myyntikojuineen, kalatoreineen, ravintoloineen ja kapakoineen. Näkymät näillä kaduilla olivat  kuin aikaisemmilta vuosisadoilta; myytävänä oli kaikkea mahdollista linnunpesistä pienissä vesialtaissa polskutteleviin (ja kituviin) mereneläviin. Jyrkillä kaduilla tavaroita kuljetettiin isopyöräisillä kärryillä, vierivieressä olevissa pikkukojuissa palvelujaan tarjosivat metallisepät, ompelijat jä muut käsityöläiset.

Linnunpesäkauppa

Rakennustelineet ovat bambua

Hongkongissa näkyy edelleenkin vahvasti myös brittihallinnon ajan perintö. Kaupungista löytyy hienosti entisöityjä siirtomaatyylisiä hotelleja ja ravintoloita, etenkin mantereen puolelta Kowloonista Tsim Sha Tsuin alueelta. Valitettavasti vaan useimmat niistä ovat joutuneet pahasti pilvenpiirtäjien puristuksiin. Käytiin bongaamassa kuuluisa Peninsula Hotel (samaa sarjaa kuin Raffles Singaporessa ja Moana Honolulussa) ja Hullett House, jonne osuttiin juuri sopivasti iltapäivän gin&toniceille. Kowlooniin pääsee Star Ferry -lautalla, ja 10 minuutin merimatkan aikana saa nauttia kaupungin vaikuttavasta siluetista.

HK sijaitsee vuorenrinteen kupeessa; varsinainen keskusta on alimpana lähellä merenrantaa,  ylempänä rinteessä on asuinalueita, jonne pääsee katettuja liukuportaita (välillä liukuhihnaa) pitkin. Liukuportaiden kulkusuuntaa muutetaan kerran päivässä; aamulla ne tuovat väkeä töihin alas keskustaan, iltapäivällä ja illalla suunta on ylös rinteille. Portailla kulkiessa voi tarkkailla reitin varrella olevien baarien ja ravintoloiden tarjontaa ja hypätä halutessaan kyydistä pois. Todella mahtavaa!

Kaikkein ylimpänä on the Peak, rikkaiden asuinalue, josta avautuu henkeäsalpaavat näkymät yli kaupungin. Ylös pääsisi helpoimmin kaapeliratikalla, joka sattui olemaan juuri nyt kausihuollon vuoksi poissa käytöstä. Päästiin kuitenkin ylös huojuvalla doubledeckerillä ja alas tultiin taksilla.

Kulkuvälineistä puheenollen: havaittiin jossain vaiheessa, ettei HK:n keskustassa ole juurikaan ruuhkia. Yksityisautot näyttivät puuttuvan katukuvasta lähes kokonaan, ihmiset liikkuivat kaksikerroksisilla ratikoilla ja busseilla, takseilla, lautoilla ja kävellen. Kokeiltiin kaikkia liikkumismuotoja - taksinkäyttöäkään ei tarvinnut arkailla, sillä maksu ei ylittänyt kertaakaan paria euroa.

Ja sitten vielä ruokailukokemuksista: jatkettiin ensijärkytyksen jälkeen kuitenkin autenttisuuden linjalla, kun oltiin kerran tänne asti tultu. Ekana iltana valintamme osui pieneen sechuanilaisravintolaan, jonka katosta roikkui vierivieressä chilipalkoja. Tarjoilija ehdotti, että valittaisiin ruokalistalta yksi mieto, yksi keskivahva ja yksi tulinen ruokalaji. Pohdittiin asiaa hetken keskenämme ja päädyttiin tilaamaan ainoastaan kahta jälkimmäistä kategoriaa, sillä lällärimäisen mietoja annoksia saa ihan riittävästi Suomessakin. Päätettiin myös tilata kerralla viisi annosta, koska ne olisivat oletettavasti aika pieniä.

Oli siinä meillä pokassa pitelemistä, kun eteemme alettiin kantaa annoksia. Kävi nimittäin ilmi, että keskivahvoissa annoksissa oli noin 30% chilipalkoja ja tulisissa arviolta noin 60%. Lisäksi annokset olivatkin isoja. Saimme naapuripöytien asiakkailta ihailevia katseita osaksemme, kun yritimme urheasti selvitä hikisestä urakasta. Valitettavasti jouduimme antamaan periksi ja pyytämään kaksi viimeisintä annosta mukaan dogibägissä. Niistä saatiin oikein piristävä ja unihiekat karkoittava aamupala seuraavaksi aamuksi.

Nämä jäivät lopulta syömättä

Myöhemmin meille selvisi, että ravintola oli erikoistunut tulisiin chiliruokiin. Sen olisi joku nokkelampi ehkä saattanut päätellä jo aikaisemmin ravintolan nimestä (Chilli Fagara) ja katosta roikkuvista chilipaloista.

Tänä iltana (maanantaina), ennen lähtöä lentokentälle, palattiin turvalliseen, mietoon kantonilaisruokaan. Loman loppumisen kunniaksi illallistettiin HK:n kuuluisimmaksi mainostetussa Yung Kee -ravintolassa, jossa hinnat olivat ihan Suomen tasoa. Ei täältäkään eksotiikkaa puuttunut; alkuruokana kaikille tarjottiin kyselemättä maakuopassa mädätetyt kananmunat hillotun inkiväärin kera. Ei kehdattu kieltäytyä, kun tarjoilija niin kehui. Pake suostui koekaniiniksi, ja kun mitään järisyttävää ei tapahtunut, uskalsin minäkin nielaista vihertävän mustan herkun inkiväärinviipaileisiin käärittynä. Mausta en osaa oikein sanoa muuta, kuin että se oli aika mieto, koska inkiväärin maku peitti kaiken muun alleeen.

Kuten edellä olevan perusteella voitte päätellä, Hongkong teki meihin suuren vaikutuksen. Kaupungissa olisi ehdottomasti pitänyt viipyä pidempään, kaksi päivää ei riitä kuin pintapuolisen yleiskuvan saamiseen. Itse kaupungin lisäksi alueella on paljon muutakin nähtävää; lähistöllä on useita harvemmin asuttuja saaria ja Macau'hunkin on vain tunnin lauttamatka. HK:iin on helppo tulla Suomesta - olen nähnyt Finskin joskus mainostavan 400 euron edestakaisia lentoja. Majapaikaksi voin ehdottomasti suositella Butterfly on Wellington -hotellia, joka on moderni keidas keskellä kuhisevia markkinakatuja.

Maailmanympärysmatkamme loppuhuipentumana taitettiin viimeisin väli HK:sta Helsinkiin bisnesluokassa. Meillä molemmilla oli kertynyt aiakaisemmilta matkoilta niin paljon Finnair Plus -pisteitä, että onnistuttiin upgreidaamaan itsemme. Koska lento lähti vasta klo 01.15 aamuyöllä, ei ehditty pakollisten shampanjalasillisten ja kohtuullisten yöunien lisäksi paljonkaan hyödyntämään bisnes-luokan mukavuuksia. Tuolin asentoja säätelevillä nappuloilla ehdittiin kuitenkin leikkiä siihen asti, kunnes Paken tuoli jämähti ala-asentoon. Syy ei kuitenkaan ollut meidän, vaan koko koneen viihdejärjestelmissä sattui olemaan sillä hetkellä jotain häikkää. Vahinko vaan (Paken kannalta), että katko osui juuri samaan aikaan, kun kohdalle tuli juomakärry.

Tarjoilija, yksi vielä!

Kotona Tarkk'ampujankadulla 2.3.

Täällä sitä nyt taas ollaan, matkan lähtöpisteessä. Tässä menee nyt varmasti jonkin aikaa matkakokemuksia sulatellessa, voi olla, että joskus myöhemmin saan kyhättyä jonkinlaista yteenvetoa kokonaisuudesta. Tästä blogista saan joka tapauksessa itselleni muistoksi kivan matkapäiväkirjan - harmi, ettei aikaisemmista reissuista ole tullut tehtyä samanlaista. Matkojen yksityiskohdat tuppaavat unohtumaan niin helposti.

Uskokaa tai älkää, en tuntenut missään vaiheessa enkä tunne vieläkään minkäänlaista matkaväsymystä. Olisin hyvin voinut jatkaa reissua pidempäänkin (olen vuorotteluvapaalla elokuuhun asti), mutta jossain vaiheessa tietysti taloudelliset realiteetit tulevat vastaan. On myös kiva tavata taas sukulaisia ja ystäviä.

Nyt alkaa sitten vyönkiristysvaihe ja paluu todellisuuteen. Visa- ja Mastercard-laskuja on jo alkanut tippua postiluukusta, niiden perusteella ollaan kyllä eletty ihan mukavasti viimeiset kaksi kuukautta. Eilen kotiintultuamme pakastimesta löytyi onneksi syksyllä sinne kaukoviisaasti työnnetty rasia kaali-, porkkana- jauhelihamuhennosta. Onneksi tuli myös napattua mukaan HK:n kentältä viimeisillä valuutoilla kiinalaisia keksejä.

Kaksi kuukautta rauhassa levännyt pölynimuri odottaa tuossa lattialla käyttäjäänsä ja joulukyntteliköt kaipaavat takaisin komeron hämärään. Ei auta kun tarttua toimeen.

Kananvarpaita aamupalaksi

Butterfly on Wellington, Hongkong 27.2.

Vietettiin Margaret Riverillä kaksi viimeistä päivää rauhallisissa merkeissä uiden, lueskellen, kokkaillen ja iltaisin vanhoja leffoja katsellen. Vierailtiin tietysti taas viinitarhoilla ja parissa paikallisessa panimossa - luulen, että niiden suhteen alkaa ainakin minulla olla kiintiö jo täynnä.

Merkkipäivänä 24.2. päätettiin lounastaa hyväksi kehutussa Xanadun viinitilan ravintolassa. Ruokalista vaikutti ihan lupaavalta, mutta ei voitu muuta kuin tuijottaa mykistyneinä, kun annokset tuotiin eteemme – olisi siinä ollut suurennuslasille käyttöä! Ruoka oli kyllä oikein taiteellisesti aseteltu lautasille, mutta annokset aivan naurettavan pieniä. Tämä oli kai jonkinlaista nouvelle cuisinea, ja hinnatkin sen mukaiset. Kämpille ajettiin siten supermarketin kautta ja juhlistettiin iltaa Louisen loihtimalla sienipastalla (fettuccine con funghi). Kyllä oli hyvää eikä jäänyt nälkä!

Opittiin tästä myös se, että viinitilat, jonne johtaa asfaltoitu tie ja jotka mainostavat itseään isoilla kylteillä, kannattaa jättää väliin. Päätettiin jatkossa suosia kuoppaisten sorateiden päästä löytyviä pieniä perheyrityksiä, joissa tarjonta saattoi olla suppeampi, mutta tunnelma sitäkin viihtyisämpi ja aidompi.

Herättiin eilen aikaisin, pakattiin tavarat, siistittiin kämppä ja lähdettiin jo seitsemän maissa paluumatkalle Perthiin. Perthissä hyvästeltiin D & L, joilla oli aikaisempi lento takaisin Adelaideen. Koska meidän lentomme Hongkongiin lähtisi vasta puolelta öin, olin varannut meille edullisen huoneen pienestä reppureissaajien hostellista (Governor Robinsons). Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska Perthissä oli eilen 40 asteen helle, eikä kaupungilla olisi jaksanut millään roikkua koko päivää, varsinkaan matkatavaroiden kanssa. 

Puolen päivän aikaan saatiin huone käyttöömme, otettiin tunnin nokoset ja suunnattiin sitten ilmastoidulla paikallisjunalla Cottlesloen rannalle uimaan. Ranta oli tietysti tupaten täynnä, mutta hyvin kuitenkin mahduttiin muiden sekaan maininkien heiteltäviksi.

Lento tänne Hongkongiin sujui ihan aikataulussa (lähes 8 tuntia) ja perille saavuttiin tänään sunnuntaina vähän ennen kahdeksaa aamulla. Kellonaika on täällä sama kuin Perthissä eli kuusi tuntia edellä Suomesta. Sukulaisille tiedoksi, että muistettiin kyllä pukea lentosukat jalkaan. Tiedoksi myös, että ne olivat aika lämpimät tässä ilmastossa ja että olimme taatusti ainoat Cathay Pacific –lentoyhtiön matkustajista, jotka olivat näin hyvin varustautuneet. 

Majapaikkamme on hyvällä paikalla aivan Hongkongin keskustassa Sheung Wanin kapeiden kujien tuntumassa. Ei saatu tietenkään vielä niin aikaisin aamulla huonetta käyttöömme, joten lähdettiin pariksi tunniksi tutustumaan lähikortteleihin. Kaupunki oli ensi alkuun vielä aika hiljainen - olihan sunnuntai-aamu - mutta vähitellen kaupat ja ravintolat alkoivat avata oviaan ja jalankulkijoiden ja liikenteen määrä lisääntyä.

Koska lentokoneen aikainen aamiainen ei ollut maistunut, päätettiin nauttia aamupalaa jossain autenttisessa hongkongilaiskuppilassa. Sellainen sattuikin eteen, valtava ravintola, joka oli jo aamuyhdeksältä täpötäynnä asiakkaita. Meidän lisäksemme paikalla ei ollut muita länsimaalaisia. Saimme eteemme pitkän ruokalistan, josta vain murto-osa oli käännetty englanniksi. Siinä sitten summamutikassa valittiin ruokalajeja. Valinnat olivat ihme kyllä useimmiten onnistuneita, esimerkiksi tutut ja turvalliset kevätkääryleet ja punotuissa koreissa tarjoillut dumplingit (erilaisia täytteitä sisältävät taikinanyytit) olivat oikein herkullisia. Luu meni kurkkuun oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun pöytään tuotiin höyryävä kulho kananvarpaita (Pake luuli kai, että chicken fingers tarkoittaa kanankoipia). Pake yritti kyllä urheasti rouskuttaa tarjottua herkkua, mutta minulla oli vielä Nadin torakkaepisodi sen verran hyvässä muistissa, että päätin jättää tämän elämyksen väliin. Sinänsä hyvän kokemuksen jälkeen oltiin yksimielisiä siitä, että päivällinen nautittaisiin ehkä jossain vähemmän autenttisessa paikassa.

Ravintolassa nämä olivat kyllä kypsytettyjä.

Lämpötila on täällä todella miellyttävä, tällä hetkellä vähän yli 20 astetta. Tuntuu mukavalta, kun pystyy ihan rauhassa kävelemään kaupungilla eikä tarvitse vähän väliä paeta sisätiloihin hellettä pakoon, kuten Perthissä.

Yllä olevan kirjoittamisen jälkeen ehdittiin vielä kokea kaikenlaista täällä Hongkongissa, mutta nyt alkaa bloginpitäjältä virta loppua lentokoneessa valvotun yön jälkeen. Kirjoitan näistä kokemuksista ja huomisesta päästyämme taas Suomeen. Tässä kuitenkin muutama kuva tältä päivältä. Hyvää yötä!

Perthistä Margaret Riverille

Redgate Beach Retreat, Margaret River, Western Australia 23.2.

Vietettiin sunnuntai tutustumalla rannikolla Swan-joen suulla sijaitsevaan idylliseen Fremantlen pikkukaupunkiin, joka on nykyään käytännössä pikemminkin Perthin lähiö (19 km päässä). Fremantlessa eli ”Freossa” sijaitsee Perthin satama ja siellä järjestetään viikonloppuisin markkinat. Paikka on todella suosittu viikonlopun viettopaikka perthiläisille.

Pyörittiin aikamme Freon markkinoilla, minkä jälkeen suunnattiin satamassa olevaan uuteen Länsi-Australian merimuseoon. Kaiken muun mielenkiintoisen lisäksi museosta löytyi pienoismalli Suomen lipun alla purjehtineesta nelimastoisesta Lawhill-purjelaivasta, jollaisella Paken isoisä saapui nuorena miehenä Australiaan 1900-luvun alussa. Australiassa hän viipyi viisi vuotta ja sen jälkeen vielä toiset viisi vuotta Shanghaissa ennen palaamistaan kotimaahan. Taitaa siis Paken matkustushalu olla peräisin näistä geeneistä.

Freosta löytyi tämän reissun paras panimo, ”The Little Creatures”, jossa nautittiin oluen kyytipoikana isot kulholliset chili- ja valkosipulisimpukoita – nekin tähän mennessä syödyistä ehdottomasti parhaita.

 Aika masentavaa oli sen sijaan nähdä satamassa jättiläismäinen laiva, jossa oli kahdeksassa kerroksessa jonkinlaisia avohäkkejä. Laiva oli nimeltään Al Shuwaikh, ja sillä oltiin rahtaamassa lampaita jonnekin lähi-itään teurastettaviksi Islamin sääntöjen mukaan. Näimme kun lampaita tuotiin laivalle rekkalasteittain, kuvanottohetkellä kolme ylintä kerrosta oli jo ahdettu täyteen. Laivan lastaus kestää useita päiviä, minkä jälkeen lampaat saavat nauttia vielä noin kolmen viikon merimatkasta paahtavassa helteessä. Mahtaa olla liha mureaa ja hyvin marinoitua kaiken tämän stressin jälkeen. Voisi kyllä kuvitella, että olisi järkevämpää tuoda oikeauskoiset teurastajat tänne Australiaan ja toimittaa liha perille lentorahtina, mutta raha kai ratkaisee tässäkin asiassa.

Maanantaina lähdettiin hissun kissun ajelemaan kohti etelää pitkin WA:n länsirannikkoa. Pysähdyttiin Bunburyssa lounaalle rantakuppilaan, jossa saatiin samalla seurata delfiinien hyppelyä lahdenpoukamassa.

Tänne Margaret Riveriin saavuttiin viiden maissa, matkaa Perthistä oli kaikkiaan ehkä noin 280 km. Margaret River on WA:n rehevintä seutua, joka on tunnettu viinitiloistaan ja surffirannoistaan. Täkäläisessäkään kämpässä ei ole valittamista; asutaan korkealla rinteellä olevassa talossa, jonka jokaisesta huoneesta aukeaa esteetön näköala Intian valtamerelle. Luonto ympärillä on koskematonta, koska talo on rakennettu luonnonpuiston reunaan. 

Eilen tiistaina kierreltiin lähiympäristössä viinitiloilla ja biitseillä, ja tänään lähdettiin koko päivän kestäneelle retkelle, jonka ensimmäisenä etappina oli WA:n eteläisin kolkka Augusta ja siellä oleva Cape Leeuwinin majakka. Eteläinen valtameri ja Intian valtameri kohtaavat kuulemma juuri majakan edustalla. On kai se uskottava, vaikka mitään varsinaista rajaa vedessä ei näkynytkään.

Seuraavaksi suunnattiin Pembertoniin ihailemaan valtavia Karri-puita (eucalyptuksen alalaji). Aika vaikuttava näky oli majesteettinen, yli 60 metriä korkea Gloucester-puu, jota on käytetty palovartiotornina 1800-luvulta alkaen. Puun runkoon on kiinnitetty pitkiä rautapiikkejä, jotka toimivat askelmina kiivettäessä puun latvaan. Meidän porukasta löytyi kaksi reipashenkistä vapaaehtoista puun valloitukseen, Della ja minä. Della pääsi seitsemännelle askelmalle (noin 57 metrin päähän latvasta) ja minä hyvänä kakkosena viidennelle (noin 58 metrin päähän latvasta). Pienen haparoinnin jälkeen päästiin onneksi taas turvallisesti maankamaralle. Kun oltiin poistumassa paikalta, nähtiin kahden parikymppisen nuoren kapuavan pätkääkään epäröimättä huipulle asti. Noh, jos olisi ollut paremmat kengät, ehkä mekin…

Iltapäivällä palattiin sitten polvet tutisten takaisin Margaret Riveriin Manjimupin ja Nannupin kautta. Patikoitiin vielä neljän kilometrin lenkki metsässä, jonka jälkeen pulahdettiin uimaan reitin päässä olevalle padotulle joelle.

 

Pari viimeisintä päivää ovat olleet aika ahdistavia Christchurchin tiistaisen maanjäristyksen vuoksi. Vähän pistää miettimään se, että lähdettiin kaupungista vain 10 päivää ennen tuhoa ja että suuri osa näkemistämme rakennuksista, mukaan lukien katedraali, ovat nyt tuhoutuneet. Vieläkin järkyttävämpää on, että järistys vaati niin paljon kuolonuhreja ja että raunioissa on vieläkin ihmisiä loukussa.  Ollaan tietysti helpottuneita ja kiitollisia siitä, ettei osuttu paikalle juuri katastrofin aikaan.

Huomenna 24.2. torstaina vietetään Mersumatkojen perustajan/toimitusjohtajan synttäreitä. Lauantaina on edessä paluu Perthiin ja sunnuntai-aamuna 27.2. siirtyminen takaisin pohjoiselle pallonpuoliskolle Hongkongiin.  Viimeistään sieltä ehkä lähetän tämän reissun viimeisen (tai ainakin toiseksi viimeisen) raportin.