Booklover’s Bed & Breakfast, Wellington 3.2.
Vietettiin Rotoruassa kaksi yötä. Itse kaupunki oli aika hiljainen ja tylsä, mikä johtui varmaan osittain siitä, että vierailumme osui sunnuntaihin ja maanantaihin, joka sattui olemaan kansallinen vapaapäivä täällä pohjoissaarella. Turisteille suunnattuja aktiviteetteja löytyi sitten sitäkin enemmän.
Todella kiinnostava oli vierailu maorikylässä (Whakarewarewa Thermal Village), joka sijaitsee aivan kuumien lähteiden keskellä. Hienoa paikassa oli se, ettei kyseessä ollut mikään turisteja varten tehty lavaste, vaan kylässä edelleen asutaan ja hyödynnetään kuumia lähteitä, kuten on tehty jo satojen vuosien ajan. Ruuanvalmistus sujuu kätevästi hauduttamalla vuoratussa maakuopassa (lämpötila n. 150 astetta) ja peseytyminen ulos rakennetuissa vanhoissa kylpyaltaissa. Kyläläiset itse pyörittävät turistibisnestä ja saavat siitä tuloja.
Jotta maorikulttuuripläjäys olisi ollut täydellinen, oli vielä illalla osallistuttava perinteiseen hangi- juhlaan, joka vastaa Havaijin luau- ja Fidzin lovo-juhlaa. Kyse on siis juhla-ateriasta, jossa nautitaan maakuopassa kypsytettyä lihaa, kanaa, juureksia jne. Turisteille järjestettyihin illanviettoihin liittyy myös yleensä konsertti tai show, jossa esitellään maoriperinteitä.
Hangi-juhla oli ehkä pikkuinen pettymys Fidzin kokemusten jälkeen. Fidzillä tilanne oli ainakin osittain aito eikä siitä rahastettu mitään, Rotoruassa ruokailu tapahtui noin 150 hengen teltassa ja tilaisuuden juontajana toimi joku paikallinen stand-up koomikko. Varsinainen show, joka tapahtui osittain ulkotiloissa ”sademetsäolosuhteissa”, oli kyllä vaikuttava ja esiintyjät hyviä. Tahatonta komiikkaa pääsi kuitenkin syntymään tämän tästäkin. Näin esimerkiksi silloin, kun hurjat maorisoturit meloivat sademetsän kätköistä kapeaa puronuomaa pitkin sotakanootissaan samalla kun yhteensä noin 300 kuklux-klaanilaista (yleisöllä valkoiset hupulliset sadetakit) seurasi tilannetta puron molemmin puolin (tässä vaiheessa meille selvisi, että samaa showta oli seuraamassa toinenkin teltallinen turisteja). No, ruoka oli todellakin hyvää ja maorisoturit komeita, joten kannatti kuitenkin ehdottomasti osallistua.
Tiistaina lähdettiin hiljalleen ajamaan kohti Taupo-järveä ja pysähdyttiin matkalla Wai-a-tapun vulkaanisella alueella, josta alla olevat kuvat. Värit olivat todellakin tällaisia!
Tauposta aukenivat upeat näkymät järven yli; taustalla häämöttivät Tongariron luonnonpuiston kolme tulivuorta, Mt. Ruapehu, Mt. Tongariro ja Mt. Ngauruohe. Ajeltiin hissunkissun ja välillä pysähdellen alas järven itärantaa ja jatkettiin sitten pikkuteitä pitkin Tongariron luonnonpuistoon ylös vuorille. Näkymät olivat kuin suoraan ”Taru Sormusten herrasta” –leffoista, mikä ei tietystikään ole mikään ihme, koska ne on osittain kuvattu Tongarirossa.
Varsinainen seikkailu alkoi kuitenkin Raetihin pikkukaupungista. Olin varannut meille seuraavan yösijan Whanganui-joen varrella sijaitsevasta majatalosta (The Flying Fox), jonne oli ajettava 60 km päällystämätöntä, kuoppaista ja mutkittelevaa kinttupolkua pitkin. Ajokokemus oli ikimuistoinen, varsinkin kun ensimmäisten 20 km:n osuudella olivat vielä tietyöt meneillään. Jokilaaksossa ei ollut lainkaan puhelinkenttää, joten majapaikkaan oli soitettava viimeistään Raetihista, jotta isäntäväki osaisi odottaa meitä. Saimme kuulla, että 60 km matkaan menee noin 1,5 tuntia (ei mikään ihme) ja että meidän pitäisi perille tultua kumauttaa lujaa isoa kongia, jotta he voisivat käynnistää joen yli pingotetun vaijerihissin (isännän itse rakentama), joka oli ainoa keino päästä majapaikkaan. Pake kiitteli jälleen kerran lämpimästi Mersumatkoja haastavasta ja kieltämättä omaperäisestä reittivalinnasta ja etenkin siihen kuuluvasta loppuhuipentumasta.
No, joenylityksestä selvittyämme emme voineet muuta kuin myöntää, että paikka oli kaiken vaivannäön arvoinen. The Flying Foxin omistaa noin kuusissakymmenissä oleva pariskunta, rouva kirjailja ja mies varsinainen monitoimimies – puuseppä, purjehtija, puutarhuri jne. Heidän oman talonsa lisäksi tontilla on kaksi vierasmajaa (tai oikeastaan taloa) ja yksi ”mustalaisvankkuri”, joita he vuokraavat vierailleen. Kaikki rakennukset on rakennettu itse kierrätysmateriaaleista ja ne näyttävät todella boheemeilta. Kuitenkin kämpissä on kaikki nykyajan mukavuudet, täydelliset keittiöt, lämpimät suihkut, dvd-laitteet, stereot jne. Vieraiden käytössä on lisäksi yhteinen jääkaappi ja pieni puoti, josta on mahdollista hakea juotavaa ja syötävää (myös grillattavaa) – kukin kirjaa itse hankintansa pieneen vihkoon ja maksaa ne lähtiessään. Oli yksi tämän matkan parhaita kokemuksia istua illalla täydellisessä rauhassa tähtitaivaan alla ja kuunnella kaskaiden siritystä.
Eilen keskiviikkona saavuttiin Wellingtoniin pohjoissaaren eteläkärkeen. Täälläkin majapaikka on napakymppi, mutta ehkä vähän sovinnaisempi. Mutta siitä sitten enemmän seuraavassa jutussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.