Kirkonmenoja seuraamassa naapurisaarella

Devonport Motel, Auckland 25.1.

Nanuya Lailaillakin nautittiin musiikkista ja kavasta

Toissapäivänä, ennen paluutamme pääsaarelle Viti Levulle, järjestyi vielä osallistuminen naapurisaaren kylän sunnuntaijumalanpalvelukseen. Kyydin meille (minä +  nuoripari Sydneystä) tarjosi majapaikkamme ravintolan baarimikko, joka halusi osallistua jumalanpalvelukseen ennen työvuoronsa alkua. 

Fidzin alkuperäisväestöstä suurin osa on kristittyjä, enimmäkseen metodisteja ja pienempi osa katolisia. Suurilla saarilla, Viti Levulla ja Vanua Levulla, asuu myös paljon intialaisperäistä väestöä (37 %), ja hindulaisuus onkin toiseksi suurin uskonto Fidzillä. Muslimeja on vain noin 7 % väestöstä.

Kuten olin aikaisemmin kuullut, vierailu kirkossa (metodisti) oli mahtava elämys. Kirkko oli tupaten täynnä, kyläläiset pukeutuneet parhaimpiinsa ja rytmikäs, moniääninen laulu pauhasi niin, että ihan värisytti. Erityisen suuren vaikutuksen tekivät takanani istuneiden miesten syvät bassot.  Kaikki tapahtui fidzin kielellä, joten saatoimme vain arvailla mitä pappi meille vahvasti elehtien saarnasi. Tavailimme laulujen sanoja virsikirjasta ja huidoimme lentäviä ötököitä ja itseämme bambusta punotuilla viuhkoilla (tai kärpäslätkillä), kuten muutkin tekivät.

Kirkonmenojen jälkeen pappi ja kyläläiset tulivat kiittämään meitä siitä, että olimme vaivautuneet heidän kyläänsä ja pikkulapset tarrautuivat kiinni polviin. Kaikki halusivat tietää mistä kaukaa tulimme ja lähettivät terveisiä kotiväelle ja ystäville sinne Suomeen.

 Iltapäivällä palattiin pika-aluksella Nadiin. Sää oli onneksi suhteellisen tyyni, joten 4,5 tunnin matka sujui ihan mukavasti. Hieman jännitin etukäteen säätä, sillä sain kuulla, että tätä laivalinjaa kutsutaan reppureissaajien parissa myös ”Vomit Lineksi”.

Majoittauduttiin samaan hostelliin (Bluewater Lodge) kuin aikaisemminkin ja eilinen päivä käytettiin tutustumalla Nadin (lausutaan ”Nandi”) kaupunkiin. Alun perin tarkoituksena oli tehdä puolen päivän retki läheisille Nausorin kukkuloille, jossa oltaisiin päästy vierailemaan sokeriruokoviljelmillä ja nähty perinteisiä fidziläiskyliä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska kaikki retkiä sinne järjestävän firman nelivetojeepit ja kuskit olivat jo varattuja – olisi pitänyt hoksata tehdä varaus jo aikaisemmin. Hostellistamme tarjottiin meille vaihtoehtoiseksi kuskiksi Alia, joka haki meidät viikko sitten lentokentältä. Kieltäydyimme kohteliaasti tarjouksesta, sillä Alin menopelin (Toyota Corolla -farmari) kunto ei meitä ihan vakuuttanut. Suoraan sanottuna pidimme ihmeenä, että se pysyi kasassa lentokentältä hostellille asti.

Tähän väliin pikkuhuomio: meille on nyt selvinnyt, mihin kaikki maailman käytetyt Toyota –farmarit päätyvät – tänne Fidzille tietysti. Muita autoja täällä ei juuri näykään tai jos näkyy, ne ovat vuokra-autoja.

Loppujen lopuksi käynti Nadissa osoittautui ihan hyväksi vaihtoehdoksi. Päivästä tuli paahtavan kuuma, ja kukkuloilla olisimme todennäköisesti läkähtyneet. Nadissa saatoimme sentään välillä pelastautua ilmastoituun kauppaan tai kahvilaan. Kuumuus on täällä ainakin tähän vuodenaikaan kosteaa (kuivat kuukaudet ajoittuvat touko-lokakuulle), ja sen tuntuu ihan toisenlaiselta kuin kuumuus Välimeren maissa tai viimekesäinen helle Suomessa. Kuivan ilmaston maissa yöt ovat yleensä viileämpiä, täällä sama saunafiilis jatkuu vuorokauden ympäri.

Nadissa pistäydyttiin upean värikkäässä hindutemppelissä (tällä kertaa aito). Intialaisperäistä väestöä asuu paljon Viti Levun länsiosissa (kuten myös pääkaupungissa Suvassa), jossa on paljon sokeriruokoviljelmiä. Intialaisia työntekijöitä  kuskasivat sokeriruokoviljelmilleen brittiläiset siirtomaaisännät joskus 1870-luvulla ja vähän myöhemminkin. Britit halusivat säilyttää hyvät suhteet sotaisiin fidziläisiin klaanipäälliköihin, eivätkä tästä syystä yrittäneetkään käyttää paikallisväestöä työvoimana. Intialaiset siirtotyöläiset tekivät yleensä työsopimuksen viideksi vuodeksi, minkä jälkeen osa heistä palasi kotimaahansa, osa jäi Fidzille.

Yllättävää oli, että nämä väestöryhmät elävät hyvinkin erillään toisistaan. Kyse ei ole varsinaisesta apartheidista, vaan lähinnä kulttuurisista eroista ja niistä johtuvista ennakkoluuloista. Avioliittoja ei juurikaan solmita yli rajojen, ja pääsääntöisesti indo-fidziläiset lapset käyvät omia koulujaan ja fidziläiset omiaan. Ristiriitoja on aiheuttanut myös se, että maanomistus keskittyy täällä alkuperäisille fidziläisille ja että useat maanomistajat ovat jättäneet uusimatta indo-fidziläisten kanssa tekemiään määräaikaisia vuokrasopimuksia. Intialaisperäisen väestön hallinnassa on taas kauppa- ja kuljetusala ja suuri osa muustakin bisneksestä. Syytä kateuteen on siis molemmin puolin.

Nadissa paras kokemus oli paikallisten maanviljelijöiden ja kalastajien tori, jossa myytävänä oli kaikkea mahdollista yrteistä ja kasviksista mereneläviin. Myös kava-juurta oli tarjolla useimmilla tiskeillä.

Kaupunkireissun päätteeksi lounastettiin intialaisessa ”Curry House” –kuppilassa, jota  Lonely Planet suositteli. Ruoka olikin oikein maittavaa siihen asti, kunnes löysin keitiostani torakan (kuolleen tosin). Loppui ruokailut ainakin minulta siihen. Pake siinä lohdutteli, että torakka oli sentään kohdannut keitossa onnellisen lopun. Kehotti kuitenkin valittamaan keittiöön, koska olin tilannut kasviscurryn. No, nyt on yli vuorokausi ehtinyt kulua tuosta kulinaristisesta tuokiosta, ja olo on edelleenkin ok, joten eiköhän tästä selvitty säikähdyksellä.

Paikallisten kava-baari

Tänään tiistaina saavuttiin aamulennolla Aucklandiin Uuteen Seelantiin. Lento kesti vain kolme tuntia ja lähdetäänkin kohta kaupungille, kunhan saan ensin postattua tämän tekstin paikallisesta kirjastosta (ilmainen WLAN ja ystävällinen palvelu).