Syklooni Wilman armoilla

Regent of Rotorua, Rotorua 31.1.

Syklooni Wilma päätti sittenkin muuttaa suuntaansa ja pyyhkäistä pohjoissaaren yläosan yli perjantain ja lauantain välisenä yönä, onneksi sentään jonkin verran heikentyneenä. Yöllä ei tullut juurikaan nukuttua, sillä sade rummutti kattoon melkoisella jytinällä ja läheisen paloaseman hälytyssireenit pärähtivät käyntiin vähän väliä. Seuraavana aamuna kuultiin uutisista, että ihan lähistöllä oli jouduttu evakuoimaan ihmisiä taloista, jotka olivat lähteneet liikkeelle tulvaveden mukana.

Lauantai-aamu oli taas aurinkoinen, ja vähän aikaa ehdin jo toivoa, että päästäisiin sittenkin tutustumaan alueen hienoihin saariin ja rantoihin ennen kuin suuntaisimme taas kohti etelää. Pian kävi kuitenkin selväksi, että liikkeelle olisi lähdettävä mahdollisimman pian, koska myöhemmin iltapäivällä olisi odotettavissa melkoinen liikennekaaos lomaltapalaajien rynnistäessa Aucklandin suuntaan vieville teille. Saimme kuulla hotellin respasta, että tulvivat vesimassat olivat katkaisseet valtatie 1:n useammasta kohdasta ja että tilanne saattoi muuttua vieläkin pahemmaksi päivän mittaan. Viisainta olisi valita pidempi ja hitaampi länsirannikon reitti, mikäli halusimme päästä perille vielä saman päivän aikana.

Tämä sopi oikein hyvin meille, koska samalla päästäisiin näkemään jättiläismäisiä kauri-puita Waipouan luonnonpuistossa ja muutenkin tutustumaan vähemmän tunnettuun länsirannikkoon.  Kävi myös ilmi, että rankkasateiden johdosta tulvivat joet olivat kuljettaneet mukanaan mereen mutaa ja muuta maa-ainesta, minkä johdosta normaalisti kauniin turkoosit merenlahdet olivat muuttuneet samean ruskeiksi.  

 

Lähdettiin siis ajamaan kohti länsirannikon Hokianga Harbouria, josta matka jatkuisi valtatie 12 pitkin Dargavillen kautta kohti etelää. Alkumatka sujuikin oikein hyvin, siellä täällä vesi oli noussut tielle, mutta hitaasti ajaen tulvivat kohdat oli helppo ylittää. Täydellinen stoppi tuli sitten Takene-nimisen pikkukaupungin kohdalla. Oltiin juuri ylitetty viimeisiään vetelevä silta, kun vastaan alkoi tulla valojaan vilkuttavia autoja. Syykin selvisi pian; tie oli voimakkaasti virtaavan veden vallassa noin 300 metrin matkalta. Pidempään tilannetta seuranneiden mukaan veden pinta oli nousussa, joten yli olisi pyrittävä mahdollisimman pian tai sitten olisi palattava takaisin - mikäli silta olisi vielä paikallaan. Päätettiin lopulta jäädä odottelemaan, koska tiedettiin jo, ettei valtatie 1:llä tilanne ollut yhtään sen parempi.

Lopulta avuksemme tulivat lähistöllä asuva maorimies ja hänen tyttärensä avolava-pickupeineen. He kiinnittivät köyden autoomme ja hinasivat meidät tulvivan kohdan yli toiselle puolelle (vettä oli syvimmässä kohdassa ehkä noin 60-70 cm). Meitä ennen he olivat auttaneet jo monia muita, ja täysin pyyteettömästi. Mitään palkkiota he eivät suostuneet ottamaan vaivannäöstään. Ihana tavata näin ystävällisiä ihmisiä!

 Hokiangan Opononissa pysähdyttiin tankkaamaan sekä itsemme että auto, koska edessä oli pitkä tieosuus ilman huoltsikoita tai kahviloita. Waipouan kaurit olivat vieläkin vaikuttavampia kuin olin kuvitellut, tunnelma metsässä oli jotenkin sadunomainen.

 Noin 20 km ennen määränpäätä,  Orewaa, uskalsin vihdoin todeta, että selvittiinpä sittenkin perille, vaikka välillä tilanne vaikuttikin epätoivoiselta. Olisi ehkä ollut parempi olla hiljaa, sillä seuraavassa hetkessä eteen hyppäsi punaisia varoituskolmioita ja vähän sen jälkeen kylttiä heiluttava mies. Saimme kuulla, että tie Orewaan ja Aucklandiin on suljettu ja että meidän olisi palattava taas kerran  länsirannikon pikkuteille. 

 Ei siinä muu auttanut kuin totella ja alkaa pohtia vaihtoehtoisia majapaikkoja. Lopulta majoitus löytyi paljon Orewaa hienommalta paikalta, Aucklandin länsipuolelta sijaitsevalta Piha Beachilta, Black Sands Lodgesta (löytyi Lonely Planetin ja ystävien suosituksen perusteella), jonne ajettiin vielä noin 1.5 tuntia. Valitettavasti vaan oltiin siinä vaiheessa, noin 11 tunnin matkanteon jälkeen, niin väsyneitä, ettei paljon jaksettu nauttia luksuskämpän mukavuuksista.

 Seuraavana aamuna käppäiltiin sekä Pihalla että pienen ajomatkan päässä olevalla Karekaren rannalla, jotka ovat molemmat karunjylheitä mustahiekkaisia surffirantoja. Näillä rannoilla kuvattiin Jane Campionin Piano-leffan alkukohtaukset. Muistattehan: nainen, lapsi ja flyygeli autiolla rannalla. Maininkien jylinä oli todellisuudessakin yhtä vaikuttavaa kuin elokuvassa!

 Eilen, sunnuntaina, saavuttiin tänne Rotoruaan, joka on tunnettu kuumista lähteistään ja jota pidetään myös maorikulttuurin kehtona. Tästä kaikesta lisää myöhemmin.

Auckland ja Bay of Islands

Commodores Lodge, Russell, Bay of Islands

Aucklandissa asuttiin keskustan ulkopuolella pienessä motellissa idyllisellä Devonportin asuinalueella (North Shore).  Kyseessä ei ollut perinteinen jenkkityylinen motelli, vaan keittiöllä varustettu pieni mökki  eläkeläispariskunnan takapihalla. Vähän niin kuin Bed & Breakfast ilman jälkimmäistä. Devonport oli hyvä paikka asua, koska sieltä pääsi koska vain lautalla 10 minuutissa keskustaan.

Aucklandin Downtown ei tehnyt meihin sen kummoisempaa vaikutusta – tai oikeastaan se oli aikamoinen pettymys San Franciscon ja muutaman vuoden takaisen Sydneyn-kokemuksen jälkeen. Kaupungin sijaintihan on aivan mahtava ja sääkin meitä suosi, mutta oli masentavaa nähdä, miten keskusta on onnistuttu tuhoamaan repimällä alas lähes kaikki vanha ja roiskimalla sinne tänne betonisia ja lasisia pilvenpiirtäjähirvityksiä. Ranta-aluetta on tosin viime vuosina ehostettu rakentamalla sinne paljon uusia ravintoloita ja kaikesta päätellen aika tyyriitä kerrostaloasuntoja. Alue vaikutti kuitenkin jotenkin keinotekoiselta ja steriililtä, mutta voi olla, että ajan kuluessa patina ja viihtyisyys lisääntyy.

Eilen, torstaina, suunnattiin sitten nokka kohti Pohjoissaaren pohjoisosaa, päämääränä kauneudestaan ja historiastaan tunnettu Bay of Islands. Kaikki oli suunniteltu huolellisesti etukäteen; auto oli varattu Aviksen North Shoren –pisteestä, jotta päästäisiin vikkelästi liikkeelle eikä  tarvitsisi ensimmäisenä ajopäivänä sekoilla keskustan ruuhkissa. Kaikki olisikin varmasti mennyt oikein hyvin, ellei tie Dvonportista moottoritielle olisi ollut täysin jumissa tietöiden vuoksi. Devonport sijaitsee pitkällä, kapealla niemellä, ja sieltä pääsee ainoastaan yhtä reittiä pois (lautan lisäksi). Lähtö lykkääntyi parilla tunnilla, kun ensin odoteltiin taksia noin tunti ja sen jälkeen istuttiin ruuhkassa toinen tunti samaisen taksin kyydissä.

 

Alamosta eteenpäin matka sujuikin sitten ihan hyvin Helgaksi ristityn navigaattorin opastamana, mitä nyt pikkuisen alussa törmäiltiin jalkakäytävän kiveykseen (kuskin on kuulemma vaikea arvioida tien reunan etäisyyttä, kun ajetaan vasemmalla puolella) ja ajeltiin ympyrää liikenneympyrässä vara-Helgan uikuttaessa paniikin vallassa kädet silmien edessä.

Matkalla pohjoiseen valittiin välillä vaihtoehtoisia, hitaampia scenic views -reittejä ja pysähdeltiin useampaankin otteeseen ihailemaan mahtavia näköaloja. Ajoaika venähti näin tietysti arvioitua pidemmäksi, mutta kyllä kannatti! Nyt muuten ymmärretään, mitä tarkoittaa opaskirjan luonnehdinta ”scenic but snaky road” – mutkia tiessä oli enemmän kuin tarpeeksi! Ajomatkan aikana selkisi myös, että Helgalla on hieman kieroutunut huumorintaju; Helga ei suinkaan ohjannut meitä nopeimmille ja helpoimmille reiteille vaan kuoppaisille sorateille, joilla ei näkynyt lisäksemme ristin sielua. Jälkikäteen huomasin, että Lonely Planet nimenomaan neuvoi välttämään näitä tieosuuksia (olisi ehkä kannattanut lukea etukäteen). Nähtiin kuitenkin matkan varrella valtavia Kauri-puita, joten ei tämäkään seikkailu mennyt hukkaan.

Vähän ennen viittä saavuttiin sitten vihdoin Bay of Islandsiin Russellin kaupunkiin (tai kylään). Paikka hurmasi meidät heti kauneudellaan ja illalla saimme nauttia täydellisestä auringonlaskusta. Ei uskoisi, että Russell tunnettiin 170 vuotta sitten kutsumanimellä ”the Hell-hole of the Pacific”, jossa viihtyivät kosteaa elämää viettävät karanneet rangaistusvangit, valaanpyytäjät ja merimiehet. Täällä vuonna 1835 vieraillut Charles Darwin kuvasi paikan olevan täynnä yhteiskunnan hylkiöitä, ”the refuse of society”. Nykyään tunnelma on täysin toinen; Russellissa ja lahden toisella puolella olevassa Paihiassa viettävät lomiaan lähinnä aucklandilaiset lapsiperheet ja eläkeläiset.

Tänään oli suunnitelmissa osallistua veneretkelle, jossa olisi ollut mahdollisuus uida delfiinien kanssa. Homma kuitenkin tyssäsi alkuunsa huonoon säähän –vettä on tullut aamusta alkaen katkeamatta kuin aisaa ja tätä samaa on kuulemma luvassa huomennakin. Saatiin kuulla, että trooppinen syklooni Wilma ohittaa Uuden Seelannin pohjoisosan ensi yönä. Nämä sateet ovat hirmumyrskyn liepeitä tai ”häntiä”, kuten täkäläiset sanovat. Täytyy vain olla tyytyväinen, ettei syklooni sentään osunut tai osu (toivottavasti) ihan kohdalle. 

Ei tämäkään päivä sentään hukkaan mennyt; otettiin käyttöön suunnitelma nro 2 ja hypättiin lauttaan, joka vei meidät lahden yli Paihiaan. Paihiasta patikoitiin litimärkinä pari kilometriä Waitangiin, jossa solmittiin samanniminen sopimus brittien ja maoripäälliköiden välillä vuonna 1840. Waitangin sopimukseen kirjattiin maoriväestön ja uudisasukkaiden oikeudet ja sitä pidetään asiakirjana, jonka myötä Uuden Seelannin kansakunta sai alkunsa. Sopimuksen tulkinnasta on kuitenkin ollut paljonkin erimielisyyttä jälkikäteen (ei mikään yllätys), mutta periaatteessa sopimus on tunnustettu molemmilla puolilla.

Waitangin museoalueella oli paljon kiinnostavaa nähtävää, mm. valtava maorien ”whare runanga” eli kokoustalo, 35 metrin pituinen sotakanootti ja Uuden Seelannin vanhin. Nähtiin myös maorien esittämä laulu- ja tanssiesitys , ja päästiin itsekin osallistumaan ”poi” –tanssiin (naiset) ja ”haka” –tanssiin (miesten sotatanssi). Näistä suorituksista turha odottaa kuvia blogiin…

 

 

Nyt sitten istutaan sadetta pitämässä kämpillä ja miettimässä huomisen suunnitelmia. Tuulikin on yltymässä. Merelle ei varmaankaan päästä, mutta toivottavasti tiet ovat ajokunnossa.

P.S. Täällä muuten sataa nyt niin rankasti, ettei  telkkarikaan toimi. Ruutuun tulee ilmoitus ”no signal due to heavy rain”.

Kirkonmenoja seuraamassa naapurisaarella

Devonport Motel, Auckland 25.1.

Nanuya Lailaillakin nautittiin musiikkista ja kavasta

Toissapäivänä, ennen paluutamme pääsaarelle Viti Levulle, järjestyi vielä osallistuminen naapurisaaren kylän sunnuntaijumalanpalvelukseen. Kyydin meille (minä +  nuoripari Sydneystä) tarjosi majapaikkamme ravintolan baarimikko, joka halusi osallistua jumalanpalvelukseen ennen työvuoronsa alkua. 

Fidzin alkuperäisväestöstä suurin osa on kristittyjä, enimmäkseen metodisteja ja pienempi osa katolisia. Suurilla saarilla, Viti Levulla ja Vanua Levulla, asuu myös paljon intialaisperäistä väestöä (37 %), ja hindulaisuus onkin toiseksi suurin uskonto Fidzillä. Muslimeja on vain noin 7 % väestöstä.

Kuten olin aikaisemmin kuullut, vierailu kirkossa (metodisti) oli mahtava elämys. Kirkko oli tupaten täynnä, kyläläiset pukeutuneet parhaimpiinsa ja rytmikäs, moniääninen laulu pauhasi niin, että ihan värisytti. Erityisen suuren vaikutuksen tekivät takanani istuneiden miesten syvät bassot.  Kaikki tapahtui fidzin kielellä, joten saatoimme vain arvailla mitä pappi meille vahvasti elehtien saarnasi. Tavailimme laulujen sanoja virsikirjasta ja huidoimme lentäviä ötököitä ja itseämme bambusta punotuilla viuhkoilla (tai kärpäslätkillä), kuten muutkin tekivät.

Kirkonmenojen jälkeen pappi ja kyläläiset tulivat kiittämään meitä siitä, että olimme vaivautuneet heidän kyläänsä ja pikkulapset tarrautuivat kiinni polviin. Kaikki halusivat tietää mistä kaukaa tulimme ja lähettivät terveisiä kotiväelle ja ystäville sinne Suomeen.

 Iltapäivällä palattiin pika-aluksella Nadiin. Sää oli onneksi suhteellisen tyyni, joten 4,5 tunnin matka sujui ihan mukavasti. Hieman jännitin etukäteen säätä, sillä sain kuulla, että tätä laivalinjaa kutsutaan reppureissaajien parissa myös ”Vomit Lineksi”.

Majoittauduttiin samaan hostelliin (Bluewater Lodge) kuin aikaisemminkin ja eilinen päivä käytettiin tutustumalla Nadin (lausutaan ”Nandi”) kaupunkiin. Alun perin tarkoituksena oli tehdä puolen päivän retki läheisille Nausorin kukkuloille, jossa oltaisiin päästy vierailemaan sokeriruokoviljelmillä ja nähty perinteisiä fidziläiskyliä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska kaikki retkiä sinne järjestävän firman nelivetojeepit ja kuskit olivat jo varattuja – olisi pitänyt hoksata tehdä varaus jo aikaisemmin. Hostellistamme tarjottiin meille vaihtoehtoiseksi kuskiksi Alia, joka haki meidät viikko sitten lentokentältä. Kieltäydyimme kohteliaasti tarjouksesta, sillä Alin menopelin (Toyota Corolla -farmari) kunto ei meitä ihan vakuuttanut. Suoraan sanottuna pidimme ihmeenä, että se pysyi kasassa lentokentältä hostellille asti.

Tähän väliin pikkuhuomio: meille on nyt selvinnyt, mihin kaikki maailman käytetyt Toyota –farmarit päätyvät – tänne Fidzille tietysti. Muita autoja täällä ei juuri näykään tai jos näkyy, ne ovat vuokra-autoja.

Loppujen lopuksi käynti Nadissa osoittautui ihan hyväksi vaihtoehdoksi. Päivästä tuli paahtavan kuuma, ja kukkuloilla olisimme todennäköisesti läkähtyneet. Nadissa saatoimme sentään välillä pelastautua ilmastoituun kauppaan tai kahvilaan. Kuumuus on täällä ainakin tähän vuodenaikaan kosteaa (kuivat kuukaudet ajoittuvat touko-lokakuulle), ja sen tuntuu ihan toisenlaiselta kuin kuumuus Välimeren maissa tai viimekesäinen helle Suomessa. Kuivan ilmaston maissa yöt ovat yleensä viileämpiä, täällä sama saunafiilis jatkuu vuorokauden ympäri.

Nadissa pistäydyttiin upean värikkäässä hindutemppelissä (tällä kertaa aito). Intialaisperäistä väestöä asuu paljon Viti Levun länsiosissa (kuten myös pääkaupungissa Suvassa), jossa on paljon sokeriruokoviljelmiä. Intialaisia työntekijöitä  kuskasivat sokeriruokoviljelmilleen brittiläiset siirtomaaisännät joskus 1870-luvulla ja vähän myöhemminkin. Britit halusivat säilyttää hyvät suhteet sotaisiin fidziläisiin klaanipäälliköihin, eivätkä tästä syystä yrittäneetkään käyttää paikallisväestöä työvoimana. Intialaiset siirtotyöläiset tekivät yleensä työsopimuksen viideksi vuodeksi, minkä jälkeen osa heistä palasi kotimaahansa, osa jäi Fidzille.

Yllättävää oli, että nämä väestöryhmät elävät hyvinkin erillään toisistaan. Kyse ei ole varsinaisesta apartheidista, vaan lähinnä kulttuurisista eroista ja niistä johtuvista ennakkoluuloista. Avioliittoja ei juurikaan solmita yli rajojen, ja pääsääntöisesti indo-fidziläiset lapset käyvät omia koulujaan ja fidziläiset omiaan. Ristiriitoja on aiheuttanut myös se, että maanomistus keskittyy täällä alkuperäisille fidziläisille ja että useat maanomistajat ovat jättäneet uusimatta indo-fidziläisten kanssa tekemiään määräaikaisia vuokrasopimuksia. Intialaisperäisen väestön hallinnassa on taas kauppa- ja kuljetusala ja suuri osa muustakin bisneksestä. Syytä kateuteen on siis molemmin puolin.

Nadissa paras kokemus oli paikallisten maanviljelijöiden ja kalastajien tori, jossa myytävänä oli kaikkea mahdollista yrteistä ja kasviksista mereneläviin. Myös kava-juurta oli tarjolla useimmilla tiskeillä.

Kaupunkireissun päätteeksi lounastettiin intialaisessa ”Curry House” –kuppilassa, jota  Lonely Planet suositteli. Ruoka olikin oikein maittavaa siihen asti, kunnes löysin keitiostani torakan (kuolleen tosin). Loppui ruokailut ainakin minulta siihen. Pake siinä lohdutteli, että torakka oli sentään kohdannut keitossa onnellisen lopun. Kehotti kuitenkin valittamaan keittiöön, koska olin tilannut kasviscurryn. No, nyt on yli vuorokausi ehtinyt kulua tuosta kulinaristisesta tuokiosta, ja olo on edelleenkin ok, joten eiköhän tästä selvitty säikähdyksellä.

Paikallisten kava-baari

Tänään tiistaina saavuttiin aamulennolla Aucklandiin Uuteen Seelantiin. Lento kesti vain kolme tuntia ja lähdetäänkin kohta kaupungille, kunhan saan ensin postattua tämän tekstin paikallisesta kirjastosta (ilmainen WLAN ja ystävällinen palvelu).

Nanuya Lailai, Blue Lagoon

Nanuya Lailai Resort, lauantaina 22.1.

Asutaan tälläkin saarella perinteisessä kaislakattoisessa buressa. Tällä kertaa varustelu on vähän modernimpi, toimivan kattotuulettimen lisäksi meillä on jääkaappi ja kahvinkeitin, mikä tuntuu todella ylelliseltä, kuten myös ulkotiloissa sijaitseva suihku. Ikkunat ovat lähes seinän kokoiset eikä niissä ole lasia lainkaan, ainoastaan itikkaverkot ja puiset ”sälekaihtimet”. Todella toimiva ratkaisu tässä ilmastossa; ilma kiertää sisällä ja itikat (joita täällä on paljon iltaisin ja öisin) pysyvät ulkona. Näköala huoneesta on mykistävä, edessä aukeaa laguuni, jossa vesi hohtaa turkoosin kaikissa mahdollisissa sävyissä. Ja mikä parasta, näköalaa voi ihailla vaikka sängyssä pötköttäen.

Brooke Shields on palannut Siniselle Laguunille viettämään eläkepäiviään.

 

Nanuya Lailai Resort on edelliseen paikkaan verrattuna luonteeltaan enemmän perinteinen resortti – täällä emme ole aivan yhtä suorassa kontaktissa paikallisten kanssa (paitsi tietysti henkilökunnan). Majoituksen hintaan kuuluu aamiainen (mangoa, papaijaa ja ananasta niin paljon kuin vatsa vetää), muista aterioista maksetaan erikseen. Koralleja ja hyvä snorklausmahdollisuuksia löytyy täälläkin, ja paikallisten esittämää livemusiikkia on saatu kuunnella päivittäin. Kaiken kaikkiaan hieno paikka, jota voin suositella muillekin.

Bassona laatikko, keppi ja naru, toimii hyvin!

Eilisen päivän aktiviteettina (uimista, snorklausta ja riippumatossa löhöilyä en mainitse erikseen) oli patikointi saaren ympäri laskuveden aikaan. Sopiva ajankohta lähteä liikkeelle oli klo 14 iltapäivällä, joka oli tietysti päivän kuuminta aikaa. Matkalla ei pitäisi vitkastella liikaa, sillä mikäli nousuvesi pääsisi yllättämään, jäisimme jumiin saaren toiselle puolelle. Alkumatka oli hikistä kapuamista mustien laavakiviröykkiöiden yli. Jaksettiin kuitenkin jatkaa, kun tiedettiin, että reitin puolessa välissä on pieni kylä, jossa on jonkinlainen kuppila virkistäytymistä varten. ”Lo’s Teahouse” osoittautui sitten vähän toisenlaiseksi paikaksi kuin olimme kuvitelleet; huurteisten oluiden sijasta tarjolla oli huoneenlämpöistä Fantaa (+ 35 astetta) ja suklaakakkua. No, ei  se mitään, nautimme tietysti kiitollisina talon antimista ja kiitimme itseämme siitä, että olimme ottaneet matkaan riittävästi vettä.

Loppumatka olikin sitten helpompaa maastoa, laskuveden paljastamaa laakeaa hiekkarantaa. Päästiin  myös aina välillä pulahtamaan mereen, mikä oli aika virkistävää.

Tänään oli vuorossa veneretki noin puolen tunnin matkan päässä sijaitseville luolille. Luolista ensimmäiseen tulee päivänvaloa pienestä aukosta, ja pulikointi viileässä, kristallinkirkkaassa vedessä oli ihan kiva kokemus. Toiseen luolaan olisi pitänyt sukeltaa noin 2,5 metrin pituisen tunnelin läpi. Kun meille selvisi, että tunnelin suuaukko on metrin vedenpinnan alapuolella ja itse luola pilkkopimeä (paikallisella oppaalla mukana taskulamppu), jätettiin tämä seikkailu suosiolla kokematta. Homma ei todellakaan ole ahtaanpaikan kammoisille sopivaa!

Huomisaamuna aion vielä osallistua naapurisaaren kylän kirkossa pidettävään sunnuntaijumalanpalvelukseen - on kuulemma vaikuttava kokemus, paljon laulua yms. Sitten, klo 13.30, lähtee laiva pääsaarelle Viti Levulle, jossa viivytään vielä kaksi yötä ennen siirtymistä Uuteen Seelantiin.