Hiljaiseloa Adelaidessa

Coromandel Valley, Adelaide Hills 16.2.

On vietetty täällä Adelaiden kukkuloilla hiljaiseloa viimeiset neljä päivää - ihan tervetullutta vaihtelua Uuden Seelannin vauhtiviikkojen jälkeen. Uudessa Seelannissa ei oltu käyty koskaan aikaisemmin, ja näkemistä oli niin paljon, että paikoilleen oli vaikea asettua. Eteläsaaren eteläosat maltettiin sentään jättää seuraavaan kertaan (toivottavasti vielä tulee mahdollisuus); meillä ei ollut sanottavammin tarvetta päästä kokemaan lunta, jäätä ja tihkusadetta tällä reissulla.

No, ei täällä oloakaan ehkä ihan pelkäksi hiljaiseloksi voi kutsua; on jo ehditty käydä täkäläisessä eläinpuistossa, illallistaa Dellan ja Louisen ystävien luona, käydä MacLaren Valen viinitarhoilla, nauttia piknikkiä beachilla ja pestä pyykkiä yms. On ollut kuitenkin rentouttavaa, kun ei tarvitse rahdata kaikkia kimpsuja autoon joka toinen päivä.

Jonkin verran on päässyt matkan varrella tavaraa kertymään, joten pitää varmaan käydä jonain päivänä postittamassa matkaoppaat ja muuta ylimääräistä kamaa kotiin. Turha niitä on enää Australian länsirannikolle ja Hongkongiin raahata. 

Adelaide on meille jo entuudestaan tuttu paikka; vietin täällä valmistumisen jälkeen 2-3 kuukautta vuodenvaihteessa 1982-83 (28 vuotta sitten!) ja uudestaan taas kaksi viikkoa yhdessä Paken kanssa tammikuussa 2007. Tänne on ollut helppo tulla, koska olemme saaneet majoittua ystävien luona. Olen tuntenut Dellan vuodesta 1976 alkaen (35 vuotta!!), jolloin opiskelimme molemmat italiaa Perugian ulkomaalaisyliopistossa (Università Italiana per Stranieri). Viimeksi Paken kanssa täällä ollessamme asuimme vanhassa talossa Adelaiden keskustan läheisyydessä, tällä kertaa Adelaiden kukkuloille rakennetussa uudessa talossa.

 Coromandel Valleyn alue on kaunista ja rehevänoloista seutua, jossa on asutusta melko harvassa. Luonto on kuitenkin kuivaa, kuten yleensäkin Etelä-Australiassa, joten täällä on varauduttava huolellisesti metsäpaloihin. Tässäkään talossa ei ole mitään puisia osia ulkopuolella, seinät on rakennettu paikalla valetuista harkoista (mud bricks), joihin on käytetty tontilta saatua maa-ainesta sekä aaltopellistä ja lasista, ja ikkunankarmit ovat alumiinia. Kylppäriin on rakennettu lämpöeristetty bunkkeri, jonne on mahdollista pelastautua, mikäli pakeneminen metsäpalon alta on mahdotonta. Toimii kuulemma ”kohtalaisessa” metsäpalossa, mutta rajussa palossa bunkkeristakaan ei ole apua. Tänä vuonna on kuitenkin ollut poikkeuksellisen sateista ja viileää la Niña –sääilmiön vuoksi, joten metsäpaloriski ei ole onneksi niin suuri kuin normaalisti.

Viikonloppuna sää oli yllättävän viileää, alle 20 astetta, mutta nyt ollaan jo reilusti yli 30 asteessa. Viikonloppuna retkeiltiin yhdessä Dellan ja Louisen kanssa lähialueilla ja maanantaina, isäntäväen palattua töihin, vuokrattiin meille oma auto (tällä kertaa Audi, saatiin kuulemma alennuksella!).

Maanantaina kierreltiin lähistöllä olevissa historiallisissa ”saksalaiskylissä”, Hahndorfissa, Balhannahissa ja Lobethalissa. Tänne muutti paljon saksalaissiirtolaisia 1830-luvulla, ja saksalaisperinne näkyy alueella vieläkin vanhoissa rakennuksissa, paikannimissä, viinitarhoissa, pikkupanimoissa ja kapakoissa. 

Eilen, tiistaina, omistauduttiin lähinnä ruokavarastojen kartuttamiseen ja kokkailuun. Tänä iltana aiotaan järjestää suomalainen päivällinen kahdeksalle hengelle. Adelaidessa on onneksi aivan mahtava katettu keskustori (central market), josta saa melkein mitä vaan. Hankittiin kalatukusta iso lohi, josta osa pistettiin illalla graavautumaan, loput on tarkoitus savustaa tänään. Kanttarelleja löytyi valitettavasti vain kuivattuina (7 dollaria pienen pieni rasia!), mutta ehkä niistä irtoaa vähän makua sienimuhennokseen. Ruisleipääkiin saatiin hankittua, saksalaista tosin. Vodka on jo pakkasessa, joten eiköhän tästä ihan hauskaa tule!

Tarkoituksena on oleskella vielä pari päivää täällä Etelä-Australiassa ja jatkaa perjantaina iltapäivällä Perthiin Länsi-Australiaan. Kirjoittelen sieltä sitten lisää.

Valaita, delfiinejä ja hylkeitä - hyvästit Uudelle-Seelannille

Lennolla Christchurch-Sydney-Adelaide 11.2.

Vietettiin kaksi yötä Christchurchissa, joka osoittautui ihan mukavaksi, vaikkakin ainakin päällisin puolin melko uneliaaksi kaupungiksi (tai ehkä uneliaita olemme me itse, aina aikaisin nukkumassa). Kaupunki on tosiaan hyvin englantilaishenkinen; keskustan läpi virtaavan joen nimi on Avon, ja pääaukiolla sijaitseva anglikaaninen katedraali, entisen yliopiston rakennukset ja poikien sisäoppilaitos olisivat voineet kuin mistä tahansa englantilaiskaupungista.

Keskiviikkona kierreltiin keskustan kortteleita hypäten välillä vanhojen entisöityjen raitiovaunujen kyytiin. Käytiin myös Arts Centerissä, katedraalissa ja luonnontieteellisessä puutarhassa, jossa ihmeteltiin isoja puita ja Avon-jokea pitkin lipuvia gondoleita (aisakkaina lähinnä japanilaisturisteja).

Viime syyskuun ja Tapaninpäivän maanjäristyksen jäljet näkyivät kaupungissa edelleen. Joka puolella oli taloja rakennustelineiden peitossa, pahimmin vaurioituneita rakennuksia oltiin purkamassa. Jälkijäristysten vaara on edelleen suuri, mutta onneksi järistystä ei osunut kohdalle vierailumme aikana.

Christchurchissa puhalsivat keskiviikkona vilpoisat etelätuulet, lämpötila oli aamulla noin +12 astetta ja vettä vihmoi taivaalta. Tuli niin kotoinen olo, ihan kuin Suomen kesä parhaimmillaan! Ensimmäisen kerran sitten San Franciscon jouduin turvautumaan kunnon kenkiin, fleeceen ja farkkuihin (mahtuivat vielä). Onneksi säätilat vaihtelevat täällä nopeasti, ja iltapäivällä oli taas jo lämmintä.

Ei muuten ollut Christchurchissa säkkipillifestivaalia, harjoittelivat ilmeisesti muuten vaan. Tänään perjantaina olisi ollut Kiri Te Kanawan konsertti, mikä ikävä kyllä missattiin. Tuskin oltaisiin edes saatu lippuja näin lyhyellä varoitusajalla. Tähän reissuun on muuten mahtunut useampikin vastaava tilanne; Marlboroughin alueella Blenheimissa olisi ollut tarjolla Joe Cockerin keikka päivä sen jälkeen kun jouduttiin lähtemään ja Nelsonissa viime viikolla legendaarinen 60-luvun The Hollies, joka jäi tietysti myös kokematta. Ai niin, sitten vielä Stingin konsertti Christchurchissa torstaina, mutta sillä nyt ei ollut niinkään väliä.

Alun perin oltiin aiottu viipyä Christchurchissa kaikkiaan kolme yötä ennen siirtymistä Australiaan. Muutettiin kuitenkin suunnitelmia sen verran, että vuokrattiin auto torstai-aamuna ja hurautettiin noin 180 kilometriä itärannikkoa pohjoiseen Kaikouraan. Meri  oli tyyni, aurinko paistoi ja oli ihan pakko päästä katsomaan valaita lähietäisyydeltä.

Kaikoura on otollista aluetta valaiden ja muiden merenelävien bongaukseen, koska heti rannikon edustalla on merenpohjassa  1,6 km syvä kanjoni, josta löytyy paljon ravintoa. Paikalla oleskelee pysyvästi useita kaskelotteja ja myös sinivalaat vierailevat alueella. Sen verran takuuvarmaa puuhaa valasbongaus Kaikourassa on, että retkien järjestäjä lupaa palauttaa retkimaksusta 80 prosenttia ellei valaita näy.

Meitä onnisti heti; oltiin ajettu veneellä parikymmentä minuuttia ulapalle, kun meitä kehotettiin siirtymään kannelle ja kaivamaan kamerat esiin. Veneen läheisyydessä oli iso kaskelotti, joka oli tullut pintaan hengittämään sukellusten välissä. Valaat pystyvät kuulemma sukeltamaan kerralla yli kaksikin tuntia, joskin vajaan tunnin sukellukset ovat yleisempiä. Lepo- ja hengitystauko pinnalla kestää yleensä kymmenisen minuuttia.

Vene lipui hiljalleen lähemmäksi kaskelottia ja lähimmillään päästiin siitä noin kahdenkymmenen metrin päähän. Pinnalla valaasta ei tietenkään näy kovinkaan paljon, jonkin verran selkää ja silloin tällöin hengityksestä syntynyt vesihöyrysuihku. Vaikuttavin hetki on se, kun valas sukeltaa taas pohjaan ja nostaa pyrstönsä korkealle ilmaan.  Kaikki tuo tapahtuu aika nopeasti, mutta sain kuin sainkin napattua tilanteesta jonkinlaisen kuvan.

 

Hupi ei suinkaan loppunut tähän - seuraavaksi  nähtiin albatrosseja ja pyyhällettiin keskelle valtavaa delfiiniparvea (dusky dolphins). Delfiinejä oli valehtelematta pitkälle toista sataa, niitä hyppeli joka puolella alusta. Vaikutti siltä kuin ne olisivat olleet kiinnostuneita meistä; välillä ne syöksyivät valtavaa vauhtia tiiviinä rivistöinä venettä kohti ja sukelsivat sen alitse. Kun lähdimme taas liikkeelle delfiinit seurasivat meitä pitkän matkaa. Retken lopuksi nähtiin vielä erittäin harvinaisia, vain Uuden Seelannin eteläsaaren vesillä eläviä pienikokoisia Hector-delfiinejä. Tämä retki oli kyllä ehdottomasti hintansa väärtti!

Jäätiin viimeiseksi yöksi Kaikouraan ja illalla käväistiin vielä niemen kärjessä katsomassa siellä asustavia hylkeitä. Illan saldo oli kaksi hyljettä, ja olisi epäilemättä ollut korkeampi ellei paikalle olisi törmeltänyt samaan aikaan kiinalaisperhe, joka käsiään läiskien ja kaikin mahdollisin tavoin mekkaloiden saivat hylkeet kaikkoamaan loitommalle.

Tänään paluumatkalla poikettiin Waiparan viinialueella sijaitsevalla Mudhousen viinitilalla, jonka tuotteita Paken ystävät tuovat Suomeen. Ei ehditty kovinkaan paljon kierrellä tilalla, mutta Pake sai sentään vaihdettua muutaman sanan viinimestari Simonin kanssa. Ja mikä tärkeintä, saatiin mukaamme pullollinen Waipara Hills Pinot Noiria (2008), tilan kalleinta viiniä.

Viinitilalta suunnattiiin suoraan Christchurchin lentokentälle ja nyt tehdään matkaa kohti Adelaidea, jossa saadaan levähtää kokonainen viikko ystävien luona.

Coromandel Valley, Adelaide Hills 12.2.

Perillä ollaan ja kaikki on täällä hyvin. Aikaero Suomeen on + 8,5 tuntia, eli kun Suomessa on keskipäivä, kello on täällä 20.30. Tänä aamuna kun herättiin, nähtiin ikkunan edessä olevassa puussa koalaäiti poikasineen.

Melontaa, sademetsiä ja junaseikkailuja

City Centre Motel, Christchurch 8.2.

Sunnuntai-aamuna herättiin aikaisin ja lähdettiin Marahau Kayaks –nimisen retkipuljun järjestämälle päivän retkelle Abel Tasmanin luonnonpuistoon. Retki  alkoi lupaavasti; meidät istutettiin liiveinemme veneeseen jo parkkipaikalla, josta koko venekunta (8 henkeä) hinattiin traktorilla noin kilometrin päähän merelle. Syykin tähän selvisi vähitellen; oli taas laskuveden aika ja meri oli vetäytynyt jonnekin kauas horisonttiin. Patikointi hiekkarannalla olisi vienyt turhan paljon aikaa ja energiaa.

Vajaan tunnin venematkan jälkeen meidät tiputettiin kauniille hiekkarannalle ja mukaan annettiin pieni eväspussi, vesipullot oli jokaisella mukana omasta takaa. Ensimmäisenä ohjelmassa oli omatoimista patikointia noin 7-8 kilometrin päässä olevalle toiselle rannalle. Tähän kävelyosuuteen oli varattu riittävästi aikaa (noin 3 tuntia), joten ei onneksi tarvinnut mitenkään kiirehtiä. Vaikka polku oli helppokulkuinen, saatiin matkaan menemään täydet kaksi tuntia. Nousut olivat välillä todella jyrkkiä ja lämpötilakin huiteli tuolla 32 asteen tienoilla, joten oltiin aika naatteja kun saavuttiin perille. Todettiin, että kyllä murtsikoilla sivakointi on huomattavasti kevyempää hommaa kuin tämä.

Merivesi on täällä yllättävän viileää, joten pieni uinti perillä virkisti kummasti. Jonkin ajan kuluttua meidät haettiin taas uudelle rannalle, josta alkoi melontaosuus. Tässä vaiheessa Pake totesi olevansa jo riittävän kärventynyt ja päätti palata veneen kyydissä takaisin Marahauhun. Mikäs siinä, pääsin samaan kanoottiin retken vetäjän kanssa ja saatoin aina välillä lintsata melomisesta.

Melottiin sitten pari kolme tuntia lahdenpoukamia seuraillen ja luolia tutkien takaisin lähtöpaikkaan, perillä oltiin neljän maissa iltapäivällä. Poikkeuksellisen kuumuuden takia pidettiin välillä pieniä taukoja. Tehokas tapa viilentää oloa oli täyttää hattu merivedellä ja iskeä se sitten takaisin päähän.

Sunnuntai-illan ohjelmaan kuului mm. Marahaun leirintäalueiden ja parkkipaikkojen läpikäynti. Etsittiin Tomppaa ja Inniä ja heidän campervaniaan, joiden tiedettiin olevan tulossa näille seuduille samoihin aikoihin (Tomppa ja Inni kiertävät maailmaa toiseen suuntaan ja kokonaisen vuoden ajan). Kävi tietysti niin onnettomasti, että puolin ja toisin lähetetyt tekstarit joko katosivat matkalla tai tulivat perille liian myöhään. Siinä vaiheessa kun puhelin taas toimi, oltiin jo kaukana Marahausta matkalla kohti eteläsaaren länsirannikkoa. Lähimmillään päästiin noin 50 kilometrin etäisyydelle toisistamme. Kyllä harmitti, mutta olihan tämäkin ihan hyvä saavutus, kun ottaa huomioon, että on tultu tänne toiselta puolelta maapalloa.

Maanantaina ajettiin sisämaan kautta länsirannikolle Punakaikiin, joka on noin 40 km Greymouthin pohjoispuolella. Tämän koukkauksen pääasiallisena tarkoituksena oli päästä kokemaan yhdeksi maailman hienoimmista junamatkoista mainostettu TranzAlpine-reitti Greymouthista Christchurchiin (jos joku ei sattunut tietämään, olen junahullujen sukua).

Löytyihän se täydellinen pienpanimo vihdoinkin.

Noin tunnin ajelun jälkeen sää muuttui Marahaun helteistä täydellisesti; ylös vuorille kiivetessä lämpötila putosi + 15 asteeseen ja vettä tuli taivaan täydeltä. Harmaasta säästä huolimatta maisemat olivat vaikuttavia, voi vaan kuvitella miltä ne näyttäisivät kirkkaalla säällä. Länsirannikolle tultaessa aurinko paistoi taas, vaikka kovin lämmintä ei ollutkaan.

Eteläsaaren länsirannikko oli jännä yhdistelmä karuja tuulenpieksämiä rantoja ja heti niiden yläpuolella kohoavia sademetsien peittämiä jyrkkiä rinteitä. Kaskaiden siritys oli korviahuumaavaa. Eteläsaaren länsirannikolla asuu vain noin prosentti Uuden Seelannin väestöstä (tunnetaan NZ:n punaniskoina), joten sieltä on helppo löytää luonnonrauhaa. Alue on todella sateista, vettä tulee vuodessa noin 6-7 metriä! Southern Alps –vuorijono pysäyttää Tasmanian mereltä tulevat sateet länsirannikolle ja itärannikko pysyy kuivana. Meillä oli siis todella hyvä tsägä säiden suhteen.

Majapaikaksi Punakaikissa oli valittu Te Nikau Retreat, joka nettisivujen perusteella vaikutti ihanalta keitaalta sademetsän keskellä. Tällä kertaa täytyy kyllä raskain mielin myöntää, ettei Mersumatkojen valinta osunut ihan nappiin; retriittimme oli pieni lautamökki nimeltään ”Hideaway” niin tiheässä viidakossa, ettei auringonvaloa juurikaan näkynyt. Tämäkin olisi vielä menetellyt, mutta homekoiramaisen tarkka nenäni pisti hanttiin. Sisätiloissa aistittava makeahko, märkää kynnysmattoa muistuttava haju pisti epäilemään, että rakenteissa on pahasti kosteutta tai hometta.

Onneksi lähistöltä löytyi länsirannikon rehtiin tunnelmaan sopiva tienvarsitaverna, jossa takkatuli rätisi kodikkaasti ja jossa oli myös mahdollisuus yöpyä. Ratkaisu oli helppo tehdä – hiippailtiin huomaamattomasti takaisin retriittiimme, napattiin mukaan matkatavarat ja ruokatarvikkeet yhteisestä jääkaapista ja livistettiin raukkamaisesti tiehemme. Puolustukseksi täytyy sanoa, että oltiin maksettu majoitus etukäteen, joten isäntäväelle ei koitunut tepposestamme vahinkoa – päinvastoin, säästyivät vuoteiden petaamiselta seuraavana päivänä.

Tänään, maanantaina jätettiin auto Greymouthin Avikseen ja hypättiin matkatavaroinemme TranzAlpine-junaan. Tai siis oltaisiin hypätty, ellei juna olisi joutunut jäämään ylös vuorille radan katkaisseiden maanvyörymien vuoksi. No ei siinä mitään, rautatieyhtiö oli järjestänyt korvaavan linja-autokuljetuksen Otaran kylään, jossa päästiin sitten vihdoin nousemaan junaan, tosin 40 minuuttia aikataulusta myöhässä.

Kaikki tämä vaivannäkö kyllä kannatti – junamatka oli ehkä hienoin kokemani. Matkan varrelle mahtui useita tunneleita ja syviä rotkoja ylittäviä siltoja. Parasta junamatkassa oli kuitenkin se, että maisemia saattoi ihailla myös avoimesta näköalavaunusta. Melkein kuin olisi ollut avoauton kyydissä!

Gourmeeta raiteilla.

Nyt ollaan täällä Christchurchissa Canterburyn alueella. Kuten paikannimistä voi päätellä, tämä on hyvin ”englantilaista” seutua. Myös skottiperimä näyttää olevan vahva, ensimmisenä iltana törmättiin kahteen kilpailevaan säkkipilliorkesteriin, joista toinen harjoitteli parkkipaikalla, toinen puistossa. Ehkäpä täällä on alkamassa jokin säkkipillifestivaali? Se selvinnee huomenna.